Ensimmäisessä huoneessa, elämän kansio

Ainoa taidenäyttelyssä,
istuu suuren maalauksen edessä.
Kuvan joka vie mukanaan,
mutta vain nyt
kun hetki on oikeassa paikassa.

Kuva luo ajatuksia.

Pieni, toivoton
pelon lyömä sydän.
Taulussa.
Katsoo syvälle.

Miksi taulu on maalattu?
En voi auttaa...

Ainoa huoneessa
mutta ei yksin.

tekijä  j4rk1on

Toisessa huoneessa, elämän kansio

Kävellessä taululta toiselle
ei voinut ohittaa huomaamatta.
Yksi taulu käpertyneenä nurkkaan.
Harvinainen katsomaton maalaus.
Näkymätön.
- Miten näit sen?
- Oman kuvan tunnistaa näkemättäkin.

Käpertynyt taulu seuraa mukana,
kangas täyttyy kuvista.
Ne näkee juuri ennen
näyttelyn loppumista.

tekijä  j4rk1on

Kolmannessa huoneessa, elämän kansio

Mietit
mikä maalauksessa sisällä.
Muuttuu vaikka pysyy samana.
Muuttuu näyksi.
Siveltimen vedot yht'äkkiä sinun.
Mitä haluat nähdä,
näet.
Mitä et halua nähdä,
poistuu.
Jos taulu onkin maailma
ja maailma vain taulu.
Sinä vain
kuvassa kuva.
Miten taidenäyttely, jossa kukaan ei käy,
eroaa oikeasta elämästä.

Ei mitenkään
jokaisella on omansa.


tekijä  j4rk1on

Älä rimpauta, pakinakansio

Rappukäytävästä kuului askelten ääni.
Jos olisi kuunnellut tarkemmin niin ehkä olisi erottanut 
myös tupakan heikentämien keuhkojen vinkunan.
Ansiotyössä oleva hölynpölyimurikauppias kapusi rappuja, 
euronkuvat silmissään.
Asiakasrekisterin mukaan kohteena oleva asukas oli ostokykyinen eläkeläinen.

Hölynpölykauppias pysähtyi oven taakse, kertaamaan hyvin toimivaa 
taktiikkaansa ja odottelemaan hengityksensä tasaantumista. 
Vasen käsi oli kiinni salkunkahvassa.
Oikean käden sormet haroivat otsakiehkuran pois silmiltä, peittämään 
 kaljua päälakea ja suoristivat kravatin. 
Pullea etusormi kosketti ovikellon nappulaa tarkoituksenaan
rimpauttaa käskevään tyyliin.
Ovikellon nappula tuntui jotenkin vastustelevan ikäänkuin olisi jumissa.
- Häivy, ahne pontso, sä haiset tupakalle, ääni kuului kellosta.
Kauppiaan pää pyöri joka suuntaan. Olikohan tämä joku piilokamera.
- Aivan, ala laputtaa, täällä ei osteta mitään.

Eläkeläinen hihitteli oven toisella puolella ja kiitteli mielessään 
edellistä kulkukauppiasta, jolta oli ostanut äly-ovikellon edulliseen hintaan, 
viiden vuoden takuulla.
Ovikello oli jo nyt maksanut itsensä takaisin.

Hölynpölykauppiaan pinna oli kiristymässä mutta ammattimiehenä 
hän hillitsi itsensä ja sanoi lipevästi.
- Voisitteko avata oven, minä täällä vaan esittelisin laatutavaraa, 
huippu-uutuuksia, mitään ostopakkoa ei tietenkään ole.

Ovikello oli tällä välillä saanut ovisilmältä JPG tiedostona 
kuvan hölynpölykauppiaasta tunnistusta varten ja kuittasi:
- Nyt on parasta lähteä, eikun odotas, nyt löytyi 
muutama mielenkiintoinen detalji. 
Ovikello selasi hetken netistä löytämiään kommentteja jatkaen.
- Sinustahan on tehty tänä vuonna kolme ilmoitusta 
kuluttaja-asiamiehelle syytöksenä pakkomyynti vanhuksille...
Muutama tukkuliike kertoilee netissä että laskuja on maksamatta...
Lisäksi osoitteenasi on postilokero...
Ja sitten vielä....

Rapussa tuli hiljaista.
Häipyvien askelten kaiku pysähtyi alimmalle askelmalle.

Eläkeläinen antoi itselleen yläfemmat.
" Kenelle kellot soivat, kenelle eivät "

tekijä  j4rk1on

Tauskunta, vaalikansio

Mitäs jos
Eduskuntaan ei noustaisikaan
vaan sinne pudottaisiin.
Kansanedustaja ehdokkaaksi ei pyrittäisi
vaan siihen pakotettaisiin ne tuhat onnetonta tulevaa ihmisrauniota.
joista kahtasataa ei valittaisi virkaan vaan arvottaisiin 
onnettaren armottomalla avustuksella.
Se sitten ehkä johtaisi pahimmassa tapauksessa jopa ministerin haukkumanimeen.
Vaikuttajaksi joka sitten poliittisesti epäpätevänä 
tekisi pieniä ja helppoja päätöksiä.
Päätöksiä suurista tuhlauksista jotka vaikuttaisivat 
kansantalouteen sen romahduttavasti.

Poliittisen pätkätyön kestettyä kahden kauden verran 
menettäisi oikeuden eläkkeeseen.

Kävisipä kateeksi.
Jos noin voisi päästää irti vallankahvasta.

tekijä j4rk1on

Pohdintoja noin kaksikymppisenä 2, 70-luvun kansio

Onnen kooma, harvojen kohtalo,
mahdollinen saavuttaa,
näin kahden kesken
hyvällä arvonnalla.

Amor ampuu luodin päähäsi venäläisessä ruletissa.
Ikuisuus,
maksaa sinulle panoksesi.

Yritä.



tekijä  j4rk1on

Pohdintoja noin kaksikymppisenä, 70-luvun kansio

Jonain päivänä saat korviisi,
kaikkeuden äänet ja kuulet syvän hiljaisuuden.

Näet silmissäsi maailman valot,
syöksyt pimeyteen

Saat sydämeesi rakkauden ja ikävystyt.

Onko elämä vain saaliseläin, vai peto kenties?


tekijä  j4rk1on

Voimakkain ohjelmointi, luonnon kansio

Talven jälkeen
havahdutaan unen sisältä
lämpimästä pesästä.
Ahaa, tältäkös täällä näyttääkin.

Kevät.
Muuttolintujen siivenlyönneistä
siirtyy sydämen lyönteihin.
Tekee jotain, jolle ei tarvitse mahtaa mitään.
Elämä on taas täällä.

tekijä j4rk1on

Bad bald hair day, pakinakansio

Skinien toimisto sijaitsi Lontoon kaupungissa Klux streetillä. 
Katu ei ollut erityisen ruuhkainen mihinkään aikaan päivästä. 
Muutama vihreä nurmikkokaistale vanhojen puiden ympärillä, jalkakäytävän vieressä, 
loi tunnelman että aika oli ajanut paikan ohitse 
eikä mitään mainittavaa tulisi kadulla enää tapahtumaan.
Kadun rakennuksille olisi pitänyt tehdä julkisivuremontti vuosia sitten, 
nyt talot näyttivät identiteettinsä hukanneilta viisikymppisiltä hipeiltä, 
seinien rakenteet näkyivät rappausten alta kuin iho polvesta, 
rikkinäisten leveälahkeisten farkkujen läpi.

Skinien toimisto poikkesi yleisesti ottaen Klux streetin muista toimistoista ja liiketiloista siinä että se näytti selliltä, ikkunoissa olevineen kaltereineen.
Ne eivät kuitenkaan pitäneet toimiston väkeä pois kaduilta.
Parin vuoden ajan kolmen veljeksen, Eemelin, Ilmarin ja Peevelin johtama, 
puolirikollinen, rasismista itselleen lähes ammatin tehnyt jengi, 
oli järjestelmällisesti terrorisoinut kaupunginosassa asuvia, 
muualta maahan muuttaneita, muualta muuttaneiden näköisiä ihmisiä, 
ikään, kokoon tai sukupuoleen  katsomatta.
Veljesten mielestä sortaminen oli oikeutettua, mukavaa ja lapsellisen helppoa 
ja sitä se olikin.

Maihinnousukenkä osui kipeästi valkoiseen keppiin nojaavan vanhan miehen nilkkaan.
Vanhus horjahti ja pelästyi äkillistä kipua.
Mikä se oli, koirako?
Ei tuntunut eikä kuulostanut eläimeltä.
Vanhus kuuli hiljaisen räkäisen naurun.
Ahaa, olihan se eläin, julmin kaikista.
- Mene takaisin kotimaahasi kompuroimaan, sanoi Peeveli ilkeästi.
Vanhus vastasi omalla kielellään.
- Sinä senkin rakkikoira, jonain päivänä sinä uliset ja pyydät apua mutta sitä ei tule.

Peeveli oli aikeissa potkaista vanhusta uudelleen mutta huomio kiinnittyi kadun toisesta päästä kuuluvaan mekkalaan.
Vanhus näki tilaisuutensa koittaneen ja kipitti hätäisesti tunnustellen keppeineen pakoon.
Mielenosoituskulkue oli tulossa kohti täyttäen koko kadun. 
Plakaatit ja banderollit vaativat suurin kirjaimin.
Ei rasismille!!!
Tasa-arvoista kohtelua kaikille!!!
ja muita vastaavia iskulauseita.
- Voiko tämä olla tottakaan, nehän yrittää täyttää koko kadun ulkomaalaisilla.
Täytyy mennä sisätiloihin odottelemaan että tilanne normalisoituu. 
Peeveli teki päätöksen ja luikahti toimistoon.

Toimistossa Ilmari ja Eemeli pelasivat shakkia
tosin vain moukilla, koska se tuntui hauskalta ja helpolta.
- Mitä äijä tolleen ryntää sisään kuin olis suurempikin hätä, Ilmari ihmetteli.
Yleensä Peeveli käveli joka paikkaan tarkoituksellisen hitaasti ikäänkuin yrittäen saada muun maailman kävelemään omaan maleksivaan tahtiinsa.
- Arvatkaas jätkät mikä tuolla ulkopuolella matelee, antirasistinen mielenosoituskulkue, sanoi Peeveli hengästyneenä, käveli nopeasti nurkassa olevan jääkaapin luo ja otti sieltä oluttölkin.
Tölkki sihahti Peevelin avatessa sen ja samantien hän hörppäsi 
puolet sisällöstä paniikkijanoonsa.
- Okei jäbät, nyt odotellaan rauhassa kun toi järjen vastainen mielenosoitus on mennyt ohi ja sitten palataan normaaliin toimintaan.
Veljet shakkimoukka-laudan ääressä pohtivat jo seuraavia siirtoja eivätkä enää kuunnelleet.

Sitten...
oveen koputettiin...
Ensin hiljaa, sitten lujempaa.
Sitten odotusta...
Ääniaallot jäätyivät hiljaisuuden mereen.
Eemeli, Ilmari ja Peeveli jähmettyivät antiikin patsaiden lailla. Eemelin siirto keskeytyi eikä moukka peukalon ja etusormen välissä päässyt takaisin pelilaudalle aiottuun ruutuun, 
josta se olisi tullut syödyksi.
Silmäluomet kuitenkin räpsähtelivät paljastaen että pojat olivat elävien kirjoissa.
Oli äärimmäisen outoa että ovelle koputettiin.
Kukaan ei ollut koputtanut oveen moneen kuukauteen. Kukaan ei yksinkertaisesti ollut uskaltanut ja nyt
oli koputettu.

Seuraavaksi...alkoi kuulua laulua, ensin hiljaa, sitten pikkuhiljaa voimistuen.
- Mitä ihmettä, sanoi Eemeli hiljaa, pudottaen sormistaan pelilaudalle moukan joka jäi sattumalta pystyyn, pelin kannalta juuri oikeaan ruutuun. Peli ei kuitenkaan kiinnostanut enää sillä laulu kuului kovempaa ja kovempaa.
Samalla tavalla, nuotilla ja voimalla kuin jalkapallo-ottelussa, fanien hoilatessa kannustuslaulujaan. Tässä laulussa oli lyhyet mutta ytimekkään koskettavat sanat:
"Veljekset kuin ilvekset
tulkaa ulos leikkimään"
Veljistä alkoi tuntua epätodelliselta, aivan kuin he olisivat olleet täpötäyden valtavan jalkapallostadionin äänimaailman keskellä.
Aloituspisteessä.
Korvat ja hermot sietokyvyn äärirajoilla.
Yksityisyyden ja oman alueen kunnioitus oli täysin nollassa tuolta oven toisella puolella veisaavalta laumalta.
Oven alareunan ja kynnyksen välistä tuli huoneeseen tainnuttavaa, näkymätöntä, hajutonta ja mautonta kaasua. Veljekset mätkähtivät lattialle kuin kaljut räsynuket.

Neljän viikon ajan, veljekset olivat olleet tajuttomuuden tilassa.
Nämä neljä viikkoa he olivat viettäneet yksityissairaalassa.
Siellä olivat operoineet plastiikkakirurgit, hiussiirtojen spesialistit, tatuoijat ja  syvähypnoosin ammattilaiset heidän kimpussaan.
Operaatioihin oli kulunut paljon rahaa mutta koko edellisen vuoden 
olivat Klux streetin asukkaat keränneet rahaa rasismin vastaiseen työhön. 
Kaikki olivat lahjoittaneet vähästään ja tavoite joka mahdollisti paikallisrasismin kitkemisen, oli saavutettu.

Poikien paluu takaisin normaaliaikaan oli tapahtumassa suunnitelmien mukaisesti.
Nukutusaineet olivat lakanneet toimimasta.
Veljesten tietoisuus maailmasta palaili pikkuhiljaa.
Mielenosoituksen ääniä ei enää kuulunut,
oveen ei koputettu.
Peeveli nosti katseensa lattiasta, hörppäsi loput oluestaan ja pyyhki 
mustalla kädellään suupieltään.
Aaarrggghhh !!!!!

Hidastetaan hieman kymmentä ensimmäistä sekuntia.
Vilkaisu paljasti Peevelille että käsi joka oli musta, oli hänen kätensä. 
Ensimmäinen mieleen tullut järkevä ajatus oli että hän oli jotenkin unessa.
Peeveli puraisi kättään, jolloin oli pakko todeta ettei unesta ollut kyse.
Hänen päätään kuumotti oudosti, hikipisara putosi nenänpäästä lattialle.
Ennenkuin pisara oli ehtinyt lattiaan saakka, käsi, jonka tarkoitus oli ollut pyyhkäistä kaljulta enemmät hikipisarat pois, haroi kähärää, tuuheaa afropehkoa.
Silmäkulmastaan Peeveli näki kuinka kaksi tummaihoista afrotukkaista miestä, jotka jollain kaukaisella tavalla muistuttivat Ilmaria ja Eemeliä, tekivät silmät suurina todennäköisesti
samantapaisia havaintoja kuin hän itse.
Tämän täytyi olla hallusinaatiota.
Heillä täytyi olla yhteinen hallusinaatio.

Yhdestoista sekunti käynnisti veljesten aivoihin ohjelmoidun syvähypnoosin ja paniikki
haihtui pois.
Kahdestoista sekunti starttasi elämäntehtävä ohjelmoinnin.
- Ilmari ja Eemeli, eikös me tänään oltu menossa vapaaehtoistyöhön pakolaiskeskukseen auttamaan veljiä ja siskoja uuteen elämään.
- Jep, kohtele muita niinkuin toivot itseäsi kohdeltavan, 
niinhän sinä aina sanot, Veli P.

tekijä  j4rk1on